Sukeltajantauti

Lähde: Sukellus, Timo Vikman 2000

Jokaisen sukelluksen aikana liukenee kudoksiin typpeä. Tämä typpi on peräisin hengitysilmasta, josta sitä siirtyy keuhkorakkuloiden kautta verenkiertoon liukenemalla. Kudoksiin kertyvän typen määrä riippuu pääasiassa sukellussyvyydestä, sukellusajasta ja verenkierron vilkkaudesta (työskentelyn rasittavuudesta).

Mitä syvemmälle sukelletaan tai mitä kauemmin viivytään, sitä enemmän ehtii kudoksiin imeytyä typpeä. Sukeltaja ei itse tunne tätä liukenemista millään tavoin. Mahdolliset vaikeudet tulevat vasta, kun sukeltaja aloittaa nousun pinnalle. Jos paineen alentuminen on liian äkillistä, ei veri enää ehdi kuljettaa kaikkea kudoksista vapautuvaa typpeä pois liuenneessa muodossa, vaan typpi muodostaa kuplia kudoksiin ja verenkiertoon. Nousun aikana kuplat vielä kasvavat ulkoisen paineen laskiessa.

Jokaisen nousun yhteydessä, myös oikealla nopeudella ja riittävän pitkillä etappipysähdyksillä tapahtuvalla, syntyy mikrokuplia, jotka kulkeutuvat verenkierron mukana keuhkoihin. Keuhkoissa ne poistuvat hienojen keuhkohiusverisuonien kautta keuhkorakkuloihin, mistä ne edelleen poistuvat uloshengityksen mukana. Tämä on täysin normaali tapahtuma ja sellaisenaan aivan vaaraton sukeltajalle.

Huolimatta teoreettisesti riittävästä ensimmäisen sukelluksen huomioon ottamisesta, on mahdollista, että sukeltajantaudille tavallista alttiimmat henkilöt saattavat saada oireita uusintasukelluksella. Tähän on syynä keuhkoissa olevat mikrokuplat, jotka tukkivat osan keuhkojen hiusverisuonista vähentäen keuhkojen kautta virtaavan veren määrää. Tällöin on myös typen poistuminen hitaampaa muutaman ensimmäisen pinnalla vietettävän tunnin aikana. Jos tänä aikana sukelletaan uudelleen tai lähdetään lentämään, on typen osapaine kudoksissa vielä korkeampi kuin teoreettisesti laskien, mikä voi yksittäistapauksissa aiheuttaa sukelluksen jälkeen tai lennon aikana lieviä sukeltajantaudin oireita.

Toistuvilla nousuilla ja laskeutumisilla sukelluksen aikana on epäedullinen vaikutus dekompressioon. Erityisen haitallisia ne ovat, jos ne tapahtuvat sukelluksen loppupuolella ja syvältä lähelle pintaa.

Kudoksien ja ympäröivän paineen eron kasvaessa liikaa, syntyy eri puolilla kehoa niin suuria kuplia, että ne tukkivat verenkiertoa. Aluksi kuplia esiintyy laskimoverenkierrossa ja myöhemmin taudin vakavassa vaiheessa myös valtimoissa.

Seurauksena on vakavuudeltaan erilaisia oireita ja vammoja, riippuen siitä, mihin syntyneet typpikuplat kulkeutuvat verenkierrossa, tai missä elimissä kuplia syntyy. Tätä tilaa kutsutaan sukeltajantaudiksi.

Kuplat eivät ole ainoa verivirtausta pysäyttävä tekijä, vaan samaan aikaan syntyy verihyytymiä sekä tapahtuu muutoksia veren rasvaliukoisuudessa, mikä aiheuttaa lisäsakkautumista veressä. Näin voi syntyä eräänlainen sokkitila, johon sukeltaja verenkierron pysähtymisen vuoksi menehtyy.

Vakavimmaksi tilanne muodostuu kuplien joutuessa verenkierron mukana aivoihin, sydämeen tai keuhkoihin sekä silloin, jos kuplia muodostuu keskushermoston kudoksissa. Vain nopea rekompressio eli uudelleen paineenalaiseksi saattaminen painekammiossa tai vedessä voi pelastaa sukeltajan hengen tai säästää hänet pysyvältä halvaantumiselta.

Sukeltajantaudin syntymistä edistävät ylipainoisuus, väsymys, paleleminen nousun aikana, nestevajaus, huono kunto ja ikääntyminen.

Lievissä tapauksissa on oireina ihon kihelmöintiä ja kutinaa varsinkin kasvoissa ja käsivarsissa (ns. sukeltajan kirppuja). Ihoa tuntuu polttavan ja siihen ilmestyy punaisia pilkkuja tai laajempia sini-punavalkoisia läikkiä. Iholla voi myös esiintyä pieniä turvonneita alueita läiskien tai kutinan alueella tai yksinään. Sukeltaja saattaa tuntea sukelluksen rasittavuuteen nähden epäsuhteista väsymystä. Hän voi myös tuntea pahoinvointia ja nivelissä lyhyttä ajoittaista pistelyä, jota ei tule sekoittaa varsinaisiin nivelkipuihin. Nivelkivut esiintyvät yleensä suurten luiden ja nivelten alueella, tyypillisimmin olka-, kyynär-, lonkka- ja polvinivelissä. Kyseeseen voi tulla myös mikä tahansa muu nivel tai luu, jopa sormien pikkuluut. Kipu saattaa olla aluksi lievää, mutta pahenee jatkuvasti. Kipu voi myös välillä lieventyä tai hävitä kokonaan.

Yleisimmät oireet sukeltajantautitapauksessa ovat nivelkivut. Joka kolmannella, jolla on nivelkipuja, on myöskin vakavampia oireita. Ne saattavat jäädä huomaamatta, koska esim. selkäytimen kuplat eivät aiheuta kipua, eikä sukeltaja havaitse niiden oireita levossa ollessaan. Yli puolella tapauksista on keskushermosto-oireita. Toisaalta jopa 10% sukeltajantautitapauksista saattaa olla täysin oireettomia tai osoittaa vain vaaran merkkejä. Vaikeimmissa tapauksissa on oireina aistien toiminnan heikkenemistä ja lakkaamista, huimausta, tasapainohäiriöitä, halvaantumista, hengenahdistusta, kipuja rinnassa sekä sokkitila, johon liittyy nopea pinnallinen hengitys, sinertävä ihonväri ja täydellinen tai osittainen tajuttomuus.

Sukeltajantaudin oireet ilmenevät useimmiten pian pinnalle tultua, mutta voivat viivästyä jopa kaksi vuorokautta. Oireita voi esiintyä heti pinnalle tultaessa pitkiä etappeja vaatineelta sukellukselta.

Ohjeita sukeltajantaudin välttämiseksi

Seuraavassa on muutamia ohjeita, joita noudattamalla sukeltajantaudin riskiä voi vähentää merkittävästi:
-Suunnittele jokainen sukellus etukäteen sukeltajan nousutaulukon avulla.
-Pysy suoranousun aikarajoissa.
-Nousunopeus laitesukelluksessa ei saa ylittää nopeutta 10 m/min.
-Tee nousun aikana 1 minuutin turvapysähdys 3 metrissä jokaisella suoranoususukelluksella.
-Suunnittele alttiinaoloaika ja sukelluksen profiili ottaen huomioon käytettävissä oleva ilmamäärä. Tarkkaile sukelluksen aikana jäljellä olevaa ilmamäärää ja aloita nousu niin ajoissa, että ilma riittää myös turvapysähdykseen, ja pinnalle tultaessa laitteessa on jäljellä vielä riittävä määrä ilmaa varalla.
-Ole erityisen varovainen ja huolellinen kirkkaissa ja lämpimissä vesissä, jolloin hyvä näkyvyys houkuttelee menemään syvälle ja viipymään pitempään kuin normaalisti.

Sukeltajantaudin hoito

Ainoa tehokas hoitokeino sukeltajantautitapauksissa on painekammiohoito. Tässä hoitotavassa sukeltaja saatetaan nopeasti 15-50 metrin syvyyttä vastaavaan paineeseen, jolloin syntyneet ilma- ja typpikuplat pienenevät ja lisävammoilta vältytään. Tämän jälkeen ryhdytään painetta alentamaan erittäin hitaasti erityisten sukeltajantaudin hoitotaulukoiden mukaan, jotta kuplia ei muodostuisi uudelleen. Hoito kestää tapauksen vakavuudesta ja hoitomenetelmästä riippuen 2-38 tuntia tai jopa 48 tuntia, jos koko ajan käytetään pelkkää ilmaa hengityskaasuna. Mikäli painekammiossa on käytettävissä puhdasta (100%) happea, voidaan hoito suorittaa erityisten happihoitotaulukoiden mukaisesti. Tällöin hoitoaika lyhenee huomattavasti (noin 2-5tuntiin), koska puhtaan hapen hengittäminen nopeuttaa huomattavasti typen poistumista kehosta hengityksen kautta. Nykyisin pidetään parhaana menetelmänä hoitoa pelkällä puhtaalla hapella.

Ensiapuna ja hoitoon kuljetuksen aikana annetaan potilaalle happea, jos sitä on käytettävissä, sillä näin taataan riittävä hapensaanti kudoksille ja samalla nopeutetaan typen poistumista hengityksen kautta.

8.2.2002